Palvelut ovat nousseet tämän viikon uutisotsikoissa monella tapaa esille. Maanantaina tuli lähes peräkkäin kaksi aihetta koskevaa uutista. Kehitysvammaisille halutaan enemmän avohoitopaikkoja ja omia asuntoja. Toisessa jutussa asiantuntijat olivat huolissaan mielenterveyspotilaiden avohoidosta kesällä.

Molemmat ryhmät tarvitsevat palvelua. Uutisten peräkkäisyys pisti vain miettimään, mikä on nykyisin julkisten palvelujen kehitystrendi. Juttuhan on mennyt niin, että laitospaikoista halutaan sektorilla kuin sektorilla mahdollisimman pitkälle luopua, koska laitospaikat maksavat eniten. Sen takia puhutaan avohoidon laajentamisesta ja palvelujen porrastamisesta.

Idea on sinällään hyvä ja oikea. Vanhuksetkin on hyvä pitää viimeiseen asti kotona. Mutta. Mutta. Miksi näissä jutuissa tulee aina se mutta?

Siksi, että esimerkiksi mielenterveyshuollossa on käynyt niin, että laitokset on purettu vauhdilla ennen kuin avohoitoa on ehditty kunnolla rakentaa. Sen jälkeen kun laitoksista on päästy lähes kokonaan eroon, on jo lähdettykin karsimaan niitä avohoitopalveluja.

Näissä kierteissä on aina vain yksi häviäjä. Se heikoin. Oli hän sitten mielenterveyskuntoutuja, kehitysvammainen tai vanhus.

Väitän, että kyseessä on ideologinen hyvinvointiyhteiskunnan alasajo, jota toteutetaan suunnitelmallisesti OECD:n tilastot silmissä kiiluen. Niissä piireissähän pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ideaa ei ole koskaan ymmärretty.

Niinpä julkisen sektorin palvelut pitää teurastaa, jotta ikääntyvästä väestöstä riittää yksityisen sektorin tarpeisiin. Tätäkö me todella haluamme? Onko asiasta koskaan käyty kunnollista keskustelua?

Ei minusta. Hivutustaktiikalla, jossa valtio siirtää kunnille mahdottomat palveluvelvoitteet ilman rahoitusta, julkisen palvelun alasajon joutuvat suorittamaan työhönsä sitoutuneet henkilöt oman jaksamisensa kustannuksella. Samaan tapaan valtion osaava mutta vähenevä väki joutuu repeämään yhä uskomattomampiin suoritukseen, voidakseen suoriutua edes siedettävästi julkisesta palvelutehtävästään.

Ja päälle päätteeksi: valtion ja kuntien palveluja täydentävä kolmas sektori ja sen työntekijät ajetaan ahtaalle kilpailutussäännösten ja rahoituksen karsinnan kautta. Tällä menolla emme kohta tunnista hyvinvointiyhteiskuntaamme. Kyseessä onkin hyvinvoivien hyvinvointiyhteiskunta. Ja tämä kaikki tapahtuu silmiemme edessä.

Lopuksi muistutus. Elokuussa alkaa taas valtion budjettiriihi.