Uusi luomiskertomus

Teksti: Antti Isokangas. Kuva: Juha Myllymäki

Luovuus ei ole pelkästään tapa toimia tai tapa ajatella, vaan sekä että.

Suomesta ei puutu luovuutta. On vain yksi asia, jota täällä on todennäköisesti vielä enemmän: puhetta luovuudesta.

Juuri tälläkin hetkellä jossain päätä maatamme on käynnissä seminaari, jossa käsitellään luovuutta tapana nostaa Suomi uuteen nousuun. Lehdet ja kirjakaupat ovat täynnä neuvoja luovuuden vapauttamiseen. Valtioneuvosto on jopa nimennyt luovuuden yhdeksi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden pääteemoista.

Ei ole ihme, että kaikkialle tunkeva luovuuspuhe kyllästyttää monia.

”Talouslaman vitutuksenvärisessä kaamoksessa törmäilee häkellyttävää kulttuurista luovuudentahtoa sädehtivä kansa ja syytää ilmoille hölynpölyä, raivopamfletteja, rationaalista kritiikkiä, vitsejä, empaattista tsemppausta ja sysikyynistä voitonpyyntiä lohturuokaresepteillä”, kirjoittaa luovuuspuheesta hämmentynyt kirjailija Riku Korhonen Image-lehdessä.

Tv-tuottajana, konsulttina ja yleisnerona kunnostautunut Saku Tuominen julistaa myös, ettei maailma tarvitse enää ainuttakaan luovuuskirjaa. Itsevarmaan tapaansa Tuominen antaa julistuksensa uuden luovuuskirjansa takakannessa.

Luova järkevyys pyrkii kuitenkin sanoutumaan irti yleisimmistä luovuutta koskevista käsityksistä. Tuominen vastustaa puhetta ”luovasta hulluudesta” ja ajatuksesta, että luovuus olisi pellepelottomien ja juoppojen taiteilijoiden etuoikeus. Hän ei myöskään usko, että luovuus kukoistaisi yritysten innovaatioprosesseissa, jotka pyrkivät tuotteistamaan luovuutta, mutta päätyvät tukahduttamaan sen sovinnaisen päätöksenteon alle. Luova järkevyys -kirjan alaotsikko onkin Arkisen luovuuden ylistys.

Luovuudessa ei ole kyse ainoastaan ajattelun tai toiminnan tavasta, vaan molemmista. Hyvistäkään ideoista ei ole hyötyä ellei niitä tunnisteta toteuttamisen arvoisiksi eikä parhaistakaan suunnitelmista ellei niitä viedä maaliin asti. Ei iPhonen nerokkuuskaan ollut pelkästään kosketusnäytössä. Nokia kehitti omaa kosketusnäyttöpuhelintaan jo Applea ennen, mutta ei vain lopulta pitänyt laitetta toteuttamisen arvoisena.

Ratkaisuksi Tuominen esittelee kehittämänsä #luovuus-mallin, joka määrittelee luovuuden keskeisiksi osa-alueiksi ideoiden tunnistamisen ja niiden käytännön toteuttamisen. Samalla hän erittelee luovuuden kaksi tasoa: pienen l-kirjaimen arkiluovuuden ja suurten mullistusten ja ison ällän Luovuuden. Ennen kaikkea hän pyrkii löytämään keinoja, joilla arkiset luovuuden teot voisivat johtaa nykyistä useammin suuriin, yrityksiä ja kokonaisia toimialoja mullistaviin oivalluksiin.

Tuomisen ajatukset ja ilmaisu ovat kirkkaita ja hän tietää mistä puhuu. Hän ei jätä teesejään pelkiksi heitoiksi, vaan perustelee ne selkeästi ja kuvittaa vielä kaupan päälle käytännön esimerkeillä.

Ei voi olla ajattelematta, että luovuuspuheeseen kyllästynyt kirjailija Riku Korhonenkin voisi allekirjoittaa Saku Tuomisen näkemykset. Ehkä hän tosin huomauttaisi, että kirjan oikolukuun olisi kannattanut panostaa muutama tunti enemmän, sillä toistuvat kirjoitus- ja kielioppivirheet eivät erityisesti tue viestiä järjestelmällisestä ajattelusta ja kurinalaisesta toiminnasta.

Luovuuden kaltaisia abstrakteja asioita on helpompi analysoida kun ohjeistaa. Tuominenkin on oivaltavimmillaan kuvatessaan luovuuden eri tasoja ja niihin liittyviä ongelmia. Ohjeet luovuuden edistämisestä jäävät toimintamalleiksi, joiden hyödyllisyys todennäköisesti vaihtelee lukijasta ja yrityksestä toiseen.

Onneksi ongelmien tunnistaminen on keskeinen osa niiden ratkaisua. Pitkälle pääsee jo esittämällä itselleen Tuomisen erinomaisesti määrittelemiä kysymyksiä. Miten tunnistan hyvän idean huonosta? Miksi en tee hyville mitään silloinkaan kun tunnistan ne?

Ehkä luovuuden edistämiseen ei edes tarvita toimintamalleja. Muistuttaahan Tuominen itsekin, ettei luovuudessa pohjimmiltaan ole kyse vastauksien antamisesta vaan oikeiden kysymyksien esittämisestä.