Sanoista tekoihin

Teksti: Virpi Melleri. Kuva: Juha Myllymäki  

Innovointi on jäänyt pitkälti sanahelinäksi. Psykologi Jari Ranteen mukaan se ei ole rakettitiedettä, mutta vaatii sekä työntekijöiltä että esimiehiltä uutta asennetta. 

Suomeen tarvitaan uusia ideoita ja innovatiivisuutta, ja niistä puhutaan usein innostunein sanankääntein. Mutta mitä innovatiivisuus mahtaa tarkoittaa käytännössä? Miten lennokkaat puheet kääntyvät teoiksi? Psykologi Jari Ranteen mukaan puheiden ja todellisuuden välillä on valtava kuilu.

”Suomalaisissa yrityksissä ja julkisissa yhteisöissä on vallalla itsetyytyväisyys – kuvitellaan, että ollaan hyviä ja innovatiivisia. Tilanne on samantyyppinen kuin muutama vuosikymmen sitten, kun Suomessa alettiin mitata työn laatua. Osa sai hyviä tuloksia, mutta osa huomattavasti huonommat pisteet kuin oli odottanut. Se avasi silmät”, Ranne selittää.

”Innovatiivisuudessa emme ole heränneet todellisuuteen. Innovatiivisuutta ei ole vielä mitattu ja arvioitu systemaattisesti tai sitä on tehty hyvin kapeasti oman alan sisällä, jolloin ollaan koko ajan yhteisessä kollektiivisessa sokeudessa.”

Jari Ranne on psykologi, kehittäjä, konsultti ja työnohjaaja. Hän on toiminut 1980-luvulta asti psykologisena neuvonantajana ja kehittäjänä lukuisissa yrityksissä sekä valtion ja kuntien organisaatioissa. Työssään hän on keskittynyt muun muassa innovoivan ajattelun ja innovointimenetelmien kehittämiseen ja konsultointiin. Vuosien aikana kootut tiedot, taidot ja oivallukset löytyvät nyt myös keväällä ilmestyneestä kirjasta Sytytä innovatiivinen ajattelu! 

Jari Ranne on innovaatiotutkimuksen eturintamassa. Hän on itse ollut koko työuransa ajan kiinnostunut kehittämisestä. Ensin oman työn kehittämisestä, sitten organisaatiopsykologiasta ja yhteisöjen kehittämisestä. Vuosien varrella hän huomasi yhä useammin, että Suomessa tehdään paljon kehittämishankkeita, joiden tulokset ovat kovin laihat.

Kahdeksan vuotta sitten Ranne alkoi syventyä innovatiivisuuteen tosissaan ja yllättyi. Teorioista, malleista, käytännöistä ja arviointimenetelmistä paljastui pahoja puutteita. Ei näkynyt innovatiivisen ajattelun johtamista.

Kun Ranne haastatteli yritysten työntekijöitä, aina ei löytynyt henkilöä, olisi vastannut innovatiivisuudesta tai olisi edes osannut vastata kysymyksiin.

”Nykyään johdetaan asiakkuuksia, tietojärjestelmiä, laatujärjestelmiä ja strategian jalkauttamista. Ihmettelen, miksei innovatiivista ajattelua johdeta. Haastatteluissani tyypillinen vastaus kuului: luotamme ammattilaisten aloitteellisuuteen ja omatoimisuuteen.”

Niinpä Ranne loi monimuuttujaisen arviointimenetelmän itse. Hän tutki, haastatteli, mallinsi ja benchmarkkasi.

Ranteen mukaan innovoinnin mallintaminen ja johtaminen alkavat yleensä vasta sitten, kun ideaa lähdetään kehittämään ja tuotteistamaan – eli kohdassa, jossa insinöörien ja kauppatieteilijöiden ammattitaito alkaa. Ranteen mukaan siinä vaiheessa ollaan jo myöhässä.

”Koko innovaation käsite on määritelty liian kapeasti ja tuloskeskeisesti. Suomalaisessa työelämässä jyllää niin vahva tulospaine, että ajattelu kaventuu ja ratkaisut haetaan tutuilta alueilta. Luukut lyödään kiinni niin hätäisesti, ettei meillä ole edes teoriassa mahdollista synnyttää parempaa innovatiivista ajattelua.” 

Ensin pitää ymmärtää mitä innovaatio tarkoittaa. Jari Ranteen mukaan se on uutuusarvoa – mitä enemmän idea, prosessi tai tuote sisältää uutuusarvoa, sen innovatiivisempi se on. Innovointiin pitäisi satsata erityisesti prosessin alkuvaiheessa. Jo ideointivaiheessa pitäisi tietoisesti etsiä uusia, erilaisia ja myös kriittisiä ajatuksia ja näkökulmia. Ja erityisesti oman alan ulkopuolelta.

Kulttuuriamme kuvastavat hyvin kommentit, joita Jari Ranne kuuli alkaessaan kirjoittaa blogia Tekniikka&Talous-lehden nettisivuille. ”Ihan kiinnostavaa sisältöä, mutta miksi psykologi kirjoittaa innovoinnista?”

”Eikö psykologi ole juuri oikea henkilö puuhaan, jossa on kyse mielen sisäisestä toiminnasta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta? Samalla tavoin yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja muiden alojen edustajat loistavat poissaolollaan, kun yrityksissä innovoidaan. On totuttu ajatukseen, että sitä tehdään vain tietyillä ammattitermeillä, tietyissä ammattipiireissä ja tiettyjä perinteitä noudattaen.”

Jo innovaatiokohteiden löytämiseen tarvitaan poikkitieteellistä ja -ammatillista otetta. Pitäisi keskustella eri-ikäisten ihmisten kanssa, joilla on eri koulutus ja ammatti, erilainen luonne ja maailmankatsomus.

”Sekään ei riitä, että juttelee maan parhaiden kollegoiden kanssa, sillä joka alalla kärsitään oman alan kollektiivisesta sokeudesta. On kasvettu kiinni tiettyihin ajattelumalleihin, näkökulmiin ja perinteisiin, jotka rajoittavat luovaa ajattelua”, Ranne huomauttaa.

”Koulutustasokaan ei korreloi innovatiivisuuden kanssa, vaan voi käydä jopa päinvastoin. Mitä enemmän kouluttautuu oman alansa vallitseviin totuuksiin, sitä vaikeampi niitä on haastaa.”

Helposti käy niin, että ideoita ja ratkaisuja haetaan tutulta tietoalueelta, tutuista teorioista, oman ammattialueen ja oman työpaikan tai tiimin sisältä. Kun alue rajataan näin kapeaksi, ei ole edes teoriassa mahdollista synnyttää isoja innovaatioita. Näillä eväillä voidaan vain parannella olemassa olevaa tai tehdä pieniä innovaatioita. 

Pienillä satsauksilla innovoinnin alkuvaiheessa voi Ranteen mukaan saavuttaa merkittäviä tuloksia. Ajatellaan esimerkiksi yrityksen kehityspäällikköä, joka kehittää kollegansa kanssa yrityksen verkkopalvelua. Näkökulman avartamisen ei tarvitse olla raskas prosessi.

”He voivat päättää palaverissa, että kysy sinä huomiseen mennessä perheen ja lähipiirin nuorilta, mitä mieltä he ovat. Minäpä heitän kysymyksen lenkkiporukkani yritysjohtajalle, valokuvaajalle ja sosiaalityöntekijälle. Seuraavana päivänä kehittäjillä on jo paljon avarampi näkökulma.”

Seuraava askel voisi olla soittokierros oman alan ja muiden alojen tutuille. Millaisia ratkaisuja heillä on? Ehkä asia onkin jo ratkaistu Kiinassa, Ruotsissa tai naapurifirmassa Hämeenlinnassa. Tämän jälkeen voi halutessaan kartoittaa systemaattisemmin esimerkiksi asiakkaiden näkökulmia.

”Kuulen usein sanottavan: Ei meillä ole aikaa tuollaiseen ja se maksaa liikaa. Tämä on höpöhöpöpuhetta. Jos innovoinnin alkuvaiheessa käytetään kaksi ylimääräistä viikkoa tiedonkeruuseen ja arviointiin, saatetaan säästää vaikka kaksi vuotta turhaa työtä. Tai oikeaan suuntaan kehitetty tuote onkin 10 kertaa parempi kuin ensimmäinen versio. Hätiköiden aloitettuja ja huonosti tehtyjä nollaprojekteja on aivan liikaa.” 

Innovatiivinen ajattelu ei ole alakohtaista. Toki eri aloilla on omat tekniset yksityiskohtansa ja ominaispiirteensä, mutta pohjimmiltaan innovoinnin keskeiset elementit ovat universaaleja.

Ensimmäinen edellytys on, että innovatiivinen ajattelu nähdään ylipäätään tarpeelliseksi. Jari Ranne mainitsee esimerkiksi monet julkiset organisaatiot, joiden työntekijöistä yhdeksän kymmenestä vastaa, ettei innovointi liity heidän työhönsä millään tavalla.

”Innovointi edellyttää, että ihmisen käsitys itsestään tai ihmisistä yleensä on kehitysmyönteinen. Nähdään, että ihmiselle on luonteenomaista jatkuva kehittyminen kehdosta hautaan.”

Voi olla, ettei työpaikan kulttuuri välttämättä kannusta innovointiin, mutta vapaa-ajalla monet innovoivat ihan luontaisesti. Esimerkiksi isoa polttopuusavottaa tekevä alkaa vaistomaisesti miettiä, miten tekisi työn paremmin tai joustavammin.

Innovatiivisille ihmisille onkin yhteistä, että he orientoituvat kaikkeen innovatiivisesti. He ovat uteliaita ja havainnoivat ympäristöään näkemällä jatkuvasti parannus- ja kehittämiskohteita. He pyrkivät tietoisesti tarkastelemaan asioita monesta eri näkökulmasta. He tekevät töitä löytääkseen omat sokeat pisteensä ja testatakseen ideoita. Tällainen asenne on Jari Ranteen mukaan täysin opittavissa. 

Jari Ranne, 54, Psykologi, konsultti ja työnohjaaja:

3 SYYTÄ…avartaa näkövinkkeliä 

1. Syntyy parempia tuotteita ja kilpailukykyä. 

2. Ihminen nauttii saadessaan oppia ja luoda uutta.

3. Näkee myös itsensä uudessa valossa.