Vanhustyön vallankumous

Teksti: Katariina Krabbe. Kuva: Juha Myllymäki 

Työyhteisövalmentaja Anna Pylkkäsellä on missio. Hän haluaa uudistaa vanhustyön ja vapauttaa hoitotyöntekijät nauttimaan työstään. 

”Kuinka moni teistä haluaisi itse viettää vanhuutensa täällä”, kysyy Anna Pylkkänen ensitöikseen hoivakodin työyhteisöltä, jota on tullut valmentamaan. Yksi tai kaksi kättä kolmestakymmenestä nousee.

Silti suurin osa työyhteisön jäsenistä on sitä mieltä, että he tekevät työnsä hyvin. Ja niinhän he tekevätkin, vallitsevan hoitokäsityksen mukaisesti. Työilmapiirissä vain jokin mättää tai muuten Pylkkästä tuskin olisi kutsuttu apuun.

Kysymys on Pylkkäsen mielestä koko hoitotyön ydin ja samalla avain myös toimivaan työyhteisöön: ”Työtyytyväisyys ja asiakastyytyväisyys kulkevat aina käsi kädessä”, hän painottaa.

Niinpä työyhteisön uudistamisprosessi alkaa ajatusleikillä: Jos itse olisin vanha ja asuisin hoivakodissa, millaisena haluaisin oman elämäni siellä kokea? Mistä asioista haluaisin itse päättää?

”Tällä tavalla herätetään tarve muutokseen. Silmät avautuvat tarkastelemaan omaa ammattilaisen arkea ihan toisella tavalla. Se, mitä olemme pitäneet hyvänä hoitotyönä, onkin jotain ihan muuta kuin mitä hoidettavana oleva ihminen itse tahtoisi. ” 

Pylkkäsen oma tausta on hoitoalalla, missä hän on toiminut vanhustyössä, kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa sekä akuutissa hoitotyössä kirurgisella osastolla.

”Kiinnitin huomiota siihen, miten erilaisia työkulttuureita saman alan sisällä oli. Akuutti hoitotyö nähdään seksikkäänä ja vetovoimaisena, kun taas vanhustyöhön lähinnä ajaudutaan ja alan arvostus on vähäistä.”

Mielikuva vanhustyöstä pelkkänä vaippojenvaihtamisena typistää monipuolista ammattitaitoa vaativan työnkuvan murto-osaan todellisuudesta. Työntekijät itse korostavat useimmiten sitä, miten rankkaa ja vaativaa hoitotyö on.

”Ikään kuin hoitotyön kruunu syntyisi niska limassa raatamisesta, vaikka oikeasti ihmiset nauttivat työstään, kunhan siinä keskitytään oleelliseen: ei temppujen tekemiseen vaan vuorovaikutukseen. Parhaimmillaan työssä voi toteuttaa upealla tavalla omaa luovuuttaan. Silloin kun työkulttuuri toimii hyvin, alalla on myös tekemisen vapautta.”

Pylkkänen on tehnyt vanhustyötä myös Norjassa, jossa sitä arvostettiin.

”Norjassa vanhustyötä tekevien ammatti-identiteetti on vahvempi, eikä siellä kuule samanlaista oman työn väheksymistä kuin Suomessa. Siellä arvostettiin työn vuorovaikutteisuutta ja ihmisten kohtaamista.”

Vanhakantaiset uskomukset ja toimintamallit ohjaavat Pylkkäsen mukaan suomalaista vanhustyötä. Hän vertaa tilannetta siihen, miten synnytysosastot oli organisoitu 1970-luvulla.

”Silloin kun itse synnyin, vauvoja näytettiin omaisille lasin takaa kymmenen minuutin ajan päivässä. Vauvat pääsivät äidin rinnoille syömään sairaalan aikataulun mukaisesti. Kukaan ei nykypäivänä voisi ajatellakaan paluuta moiseen. Samanlainen vallankumous tarvitaan myös vanhustyöhön”, Pylkkänen vertaa.

Vanhainkodit ja hoivakodit on organisoitu laitoksen, ei asukkaiden ehdoilla. Vanhusten päivärytmi määräytyy työvuorojen mukaan, ei heidän omista lähtökohdistaan. Ja mikä kummallisinta, työvuorolistat on yleensä tehty perinteisen sairaalan rytmin mukaisesti, johon ei hoivakodissa olisi mitään tarvetta.

”Kaikkien kodinomaisten yksiköiden arvoissa puhutaan itsemääräämisoikeudesta, mutta silti käytännössä asukkaat saavat harvoin päättää mistään: eivät siitä, moneltako menevät nukkumaan tai heräävät, eivät sitä, mitä syövät tai sitä, milloin peseytyvät.”

Pylkkänen muistuttaa, että arvot ovat vain tavoitteita, jos ne eivät toteudu käytännössä.

Kun tarve muutokseen on herätetty, lähdetään luomaan uutta todellisuutta. Työilmapiiristä voidaan kyllä puhua ja puhua, mutta mitään muutosta ei tapahdu, ellei toimintatapoja muuteta. Siksi Pylkkänen lähtee muuttamaan työyhteisöä aina toiminnasta käsin. Esimerkiksi jo se, että vanhukselta kysytään, haluaako hän tänään aamiaiseksi puuron kanssa hilloa vai voisilmän tai söisikö hän mieluummin leipää, parantaa sekä vanhuksen elämänlaatua että vuorovaikutusta.

Vaikka muutokset olisivat pieniä, niillä on merkitystä.

”Syntyy pieniä voittoja ja onnistumisen elämyksiä. Samalla rohkeus ja luottamus isompien muutosten mahdollisuuteen kasvaa.”

Vanhoista malleista luopuminen ja uuden omaksuminen ei kuitenkaan ole helppoa. Henkilökunta löytää lukemattomia syitä, miksi jotain muutosta ei voida tehdä. Pylkkänen kuitenkin korostaa, että suurimmat esteet kehityksellä eivät ole kiire tai taloudellisten resurssien puute, vaan kollegiaalisen ryhmäkurin hallitsema työkulttuuri.

Muutoksen esteitä on lähdettävä kuorimaan kerros kerrokselta: Pitääkö koko vuoron tulla samaan aikaan töihin? Onko järkevää, että vanhukset nukkuvat päiväunia silloin, kun talossa on kaksi vuoroa päällekkäin ja voitaisiin tehdä mitä tahansa? Eikö työkin jakautuisi tasaisemmin, jos vanhukset saisivat nukkua aamuisin niin pitkään kuin haluavat ja herätä omaan tahtiinsa?

Myös ratkaisut löytyvät henkilökunnalta. Heillä on aina tieto siitä, miten asiat voitaisiin tehdä paremmin.

”Oikeastaan tarvitaan vain lupa tehdä asiat toisin. Pitää päästä irti tasapäisyyden kulttuurista, jossa kaikki pitää tehdä samalla tavalla kuin aina ennenkin on tehty. Monesti työpaikalla on kehittämismyönteisiä ihmisiä, mutta heitä pidetään työpaikan mustina lampaina. Siksi muutos on vapauttavaa. Tulee helpoksi tehdä työ hyvin.”

Totta kai uusien ajattelutapojen omaksuminen ja vanhasta irtipäästäminen herättää myös kipua ja vastarintaa. Työyhteisössä on aina niitäkin, jotka haluavat selviytyä työstään minimisuorituksella.  

”Uuteen työkulttuuriin kuuluu myös asioista puhuminen avoimesti ja suoraan, ei selän takana kuppikunnissa. On nostettava keskusteluun, mikä on minimi työssä, jossa työpaikka on samalla ihmisten koti. Kyse on asiakkaiden koko elämästä.”

Pylkkänen korostaa paitsi esimiesten vastuuta, myös jokaisen työyhteisön jäsenen vastuuttamista ajattelemaan itse, mitä tekee ja miten.

”Kulttuurinmuutos voi vaatia tiukkojakin keskusteluja. Jos työ ei miellytä, pitää miettiä, mistä se johtuu. Työpaikka ei ole olemassa työntekijää varten, vaan asiakkaita varten.” 

Jotta työkulttuurin muutos onnistuisi, tarvitaan riittävästi muutoksen kannattelijoita. Pikkuhiljaa mukaan saadaan kaikkein vastahakoisimmatkin. Kun uudet toimintatavat vakiintuvat osaksi arkea, paluuta vanhaan ei enää ole, koska kaikki saavat työstään niin paljon enemmän irti kuin ennen.

Pylkkäsen saaman palautteen mukaan työntekijät ovat kokeneet, että muutoksen jälkeen aikaa on enemmän kuin ennen. Työssä on niin mukavaa, ettei edes tunnu siltä, että olisi töissä.

”Loppujen lopuksi kysymys on yksinkertaisista asioista. Ei pidä olettaa mitään toisten ihmisten puolesta, vaan kysyä asiakkaalta itseltään, mitä tämä haluaisi. On tärkeää huomioida jokainen yksilönä, jotta elämästä voidaan tehdä oman näköistä.”

Vanhustyön vallankumous on alkanut pikkuhiljaa. Se etenee hoivakoti kerrallaan.

”Elämä näyttäytyy monimuotoisena, kun työssä ei ainoastaan hoideta asukkaita vaan jaetaan heidän kanssaan rikasta arkea. Työhön on tullut spontaaniutta ja elämästä nauttimista yhdessä asukkaiden kanssa.” 

Kodinomainen yksikkö vai oikea koti?

Laitoshoidossa ei ole hyväkuntoisia vanhuksia. Hoitotyön kannalta on kuitenkin oleellista, nähdäänkö asiakkaissa se, mikä heissä on tervettä ja toimintakykyistä, vai ainoastaan heidän sairautensa ja toimintarajoitteensa.

”Hyvä hoito mielletään niin, että tehdään asioita ihmisten puolesta. Ammattitaito pitäisi kuitenkin mieluummin käsittää kykynä nähdä ihmisessä enemmän kuin hänen sairautensa, ja kykynä luoda puitteet sellaisiksi, että hän voi elää mielekästä elämää toimintarajoitteistaan huolimatta”, Anna Pylkkänen uskoo.

Hän toivoo myös, että hoitajien koulutuksessa korostettaisiin vuorovaikutustaitoja entistä enemmän.

Osa mielekästä elämää on mahdollisuus osallistua normaaleihin arkiaskareisiin kykyjensä mukaan, vaikka vain vähän aikaa. Mahdollisuus viikata puhtaita pyykkejä, kattaa pöytä tai leipoa on monesti vanhuksille arvokkaampaa kuin osallistuminen vaikkapa ohjattuihin askartelutuokioihin, jotka pahimmillaan aliarvioivat heitä aikuisina ihmisinä.

”Lainsäädäntökin hygieniasäännöksineen luo esteitä autenttiselle elämälle. Ruotsissa hygieniasäännöksiä lievennettiin kodinomaisissa yksiköissä. Voidaanko edes puhua kodista, jos siellä ei saa osallistua normaaleihin kotitöihin, Pylkkänen kyseenalaistaa.

Hänen mukaansa vallitsevassa hoitokulttuurissa nähdään vaaroja kaikkialla: ulkona voi vilustua, popcorneihin voi tukehtua ja kaupungilla vasta vaarallista onkin. Suurin vaara on kuitenkin laitostuminen, joka tapahtuu nykyisessä kulttuurissa todella nopeasti sekä asiakkaille että työntekijöille. Hoivakodin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla paikka, jossa ihmiset ovat vain hyvässä säilössä.

Kun elämässä on mielekkyyttä ja yksilölliset tarpeet huomioidaan, myös asukkaiden niin sanottu häiriökäyttäytyminen vähenee. Jos hoivakoti muuttuisi enemmän oikeaan kodin kaltaiseksi, elämä olisi mielekkäämpää kaikille.