Työnteko on yhtä pomppulinnaa

Teksti: Tiina Torppa. Kuva: Juha Myllymäki

On sellainen sanonta, että yhtä tekee ja yhdeksää suree. Kerralla voi tehdä vain yhtä ja kun keskittyy yhteen, saa aikaan enemmän.

Ärsyttäviä totuuksia. Yksi ja yhdeksän ovat muistiinpanojani eräästä seminaarista, ja ne tupsahtivat eteeni työhuonetta siivotessani. Unohdin muistiinpanot ja niiden opetuksen koko työvuodeksi. Kuukaudet kuluivat. Surin yhdeksää, tein yhtä.

Väärin. En vain tee, vaan noin neljä viisi kertaa tunnissa keskeytän tekemiseni. Tässä kohdassa kolumnin kirjoittamista keskeytän ensi kertaa. Kurkin sähköpostit. Ajatukset karkaavat.

Keskeytän usein tekemiseni, vaikkei ulkoisia keskeytyksiä tulisi. Pompin Facebookin syövereihin tai kyylään Twitteriä. Selitän itselleni, että maailmanmenon seuraaminen on työtäni.

Toki osa someilusta painuu viihteen piikkiin. Kun vain tietäisi, mikä osa! Somen täsmäkäyttö lienee yhtä mahdotonta kuin elämän tai ajan hallinta.

Paljon on pomoja, jotka eivät tiedä, onko alaisen someilu turhaa vai tarpeen. Kun diginatiivit nousevat pomoiksi, sekin pulma varmasti jotenkin ratkeaa. Tuskin kukaan tietää, miten. 

Kaikki ovat kuulleet tutkimuksesta, jonka mukaan työtehoa hukkuu keskeytyksiin, kuten someiluun ja sähköpostiin. Osa noudattaa sellaista työkuria, että he lukevat sähköpostejaan vain johonkin aikaan päivästä.

Eräs kiireinen ihminen sanoi, ettei työnteosta tulisi mitään, jos hän katsoisi sähköpostit, kuten konsultit ohjeistavat. Minä seulon postejani aina kuin mahdollista. Pidän siitä! On kivaa saada viestejä, työviestejä. Ne tarkoittavat, että asiat etenevät.

Työntekoni on siis yhtä pomppulinnaa. Jos mese kilkahtaa, vilkaisen viestit usein saman tien, jos vain mahdollista ja olen yksin. 

Kerran soitin sovitun haastattelupuhelun vähän myöhässä. Unohduin tekemään toista työtä, kirjoittamaan. Pyytelin nolona anteeksi. Haastateltava, eräs työelämän asiantuntija, onnitteli minua. Olin kuulemma päässyt flow-tilaan, jolloin unohtaa ajan ja paikan.

Unohtamisen kyky on sittenkin tärkeä! Vain unohtamalla (ne yhdeksän) voi keskittyä siihen yhteen. Se on lyhyen aikavälin unohtamista.  

Olen haastatellut kymmenittäin johtajia ja menestyneitä ihmisiä. Olen huomannut, että he osaavat unohtaa pitkän aikavälin asiat. He jättävät jälkeensä ikävät asiat. Jotkut heistä kertovat, mitä oppivat vastoinkäymisistään. Joku ei vain muista tai ei tahdo muistella.

Nyt kyynikko päättelee, että johtaja se vain rakentaa omaa brändiään ja puhuu nätisti toimittajalle. En usko. Brändistään huolehtivat ja kulissityypit puhuvat klisein.

Kyky unohtaa, jättää taakseen, vaikuttaa olevan eri asia kuin muistaminen. Puheviestinnän gurun Mari Aulangon mukaan ihmiset turhaan morkkaavat muistiaan. Sen sijaan omaa muistia kannattaisi kehua.

Kenties pitäisi kehua myös omaa unohtamisen taitoa ja keskittymiskykyä, vähintään itselleen. Sanonpa, että olen erinomainen keskittyjä. Sen lyhyen ajan kuin keskittyminen kestää. Unohtamista auttaa, kun vältän märehtimästä ja siirryn eteenpäin. 

Työviikko alkaa. Paljon hommia. Paineitakin. Työnohjaaja Tiina Komi neuvoi, että työpäivän aikana voi ajatella tekevänsä muutaman asian, eikä koko kuormaa. Vanha kunnon peruna kerrallaan -ajatus on käyttökelpoinen.

Itse laitan välillä kännykästä hälytyksen tunnin päästä. Silloin jonkin tekstin tai työn täytyy valmistua. Aikaa ei voi hallita, itseään pystyy ohjailemaan.

Siirtymäajat paikasta toiseen olivat joskus oma inhokkini. Syytin matkaa aikavarkaaksi. Nykyään päätän käyttää matka-ajan jonkin asian ajattelemiseen. Joskus päätän vain levähtää.

Eräs ajankäytön ohje kantaa rumaa nimeä. Paskatunti. Sen keksi työelämän valmentaja Jarmo Manner. P-tunti on aika, jolloin ihminen päättää tehdä ikävä t työnsä, tylsät rutiinit, raportit ja vastaavat. Ja tekee ne pois. P-tunti menee usein nopeammin kuin luulin.

Työviikkoni näyttää hassulta. Siellä on yksi ja yhdeksän, kolme päivässä, peruna ja p-tunti.  Keskeytyksiä ja unohduksiakin on.