Täydessä terässä

Teksti: Sari Alhava. Kuva: Juha Myllymäki

Vaikka työkokemusta, terveyttä ja motivaatiota riittäisi, yli viisikymppisenä ei ole ihan helppo työllistyä. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, sillä asenteen ja osaamisen tuunaamisella voi saada ihmeitä aikaan.

Yli 50-vuotiaat ovat erinomaisia työntekijöitä, sanoo Sosiaalialan Työnantajat ry:n johtava elinkeinoasiantuntija Aino Närkki.”Heillä on hyvät työsuhdetaidot ja korkea motivaatio. Kokemus näkyy vuorovaikutteisuuden laadussa.”

Yksityisellä terveysalalla ja etenkin sosiaalialalla on Närkin mukaan töitä tarjolla kaiken ikäisille. ”Varsinkin Etelä-Suomessa on puutetta osaavasta henkilöstöstä ja lähiesimiehistä. Paikkoja hakevat kuitenkin lähinnä nuoret naiset. Esimerkiksi vanhuksille tarvitaan kaikenikäisiä hoitajia: vanhemmat ovat helpommin samalla aaltopituudella ja toisaalta monet vanhukset kaipaavat nuorten energiaa sekä uusia ajatuksia”, Närkki perustelee.

”Toki iäkkäämmille työntekijöille pitää maksaa enemmän lisiä, mutta työnantajalle tulee kuluja äitiyspäivärahoistakin, eikä sijaisten rekrytoiminen lasten sairastaessa ole ongelmatonta.”

Kussakin ikäryhmässä on siis hyvät ja huonot puolensa. Eri-ikäiset työntekijät ovatkin rikkaus työyhteisölle.

Eikä mestariksi synnytä, vaan kasvetaan. Vanha malli, jossa mestari opetti kisälliä ja tämä oppipoikaa, on yritykselle turvallinen rakenne. Tieto siirtyy eteenpäin, ja aina löytyy joku, jolta kysyä neuvoa. 

Lukujen valossa yli 50-vuotiaan mahdollisuudet työllistyä näyttävät kuitenkin selvästi heikommilta kuin nuoremman työväestön.

ERTOn jäsenkunnasta oli toukokuun lopussa työttömänä 11,3 prosenttia. Alle 50-vuotiaiden työttömyysprosentti oli 9,2 ja yli 50-vuotiaiden 14,7 eli 5,5 prosenttiyksikköä ja noin 60 % korkeampi kuin alle 50-vuotiaiden. Tämä on massiivinen yhteiskunnallinen ongelma.

”Tavoitteena ovat työn kannattavuus ja työurien pidentäminen, mutta eivät työurat pitene, jos töitä ei ole tai töissä ei jaksa olla. Tämä on haaste erityisesti yli 50-vuotiaille työntekijöille. Heidän työmarkkina-asemansa ei liioin parane työaikaa pidentämällä”, huomauttaa ERTOn puheenjohtaja Juri Aaltonen.

Hän kaipaa työmarkkinoille pikaista asennemuutosta ja kysyy, missä vaiheessa Suomen työpaikoissa aletaan arvostaa kokemusta.

Muutosta kaipaavat myös uravalmentaja Merja Uschanoff Aurinkoisesta Polusta ja rekrytointikonsultti Tytti Salo rekrytointiin ja henkilöstövuokraukseen erikoistuneesta Manpowerista.

”Yli viisikymppisiä ei kannata ottaa töihin -asenne pohjautuu vanhaan mielikuvaan menneiltä vuosikymmeniltä. Nykypäivän viisikymppinen on vireä, valveutunut ja kehittää itseään. Suhtautuminen osaamisen ylläpitoon on vuosien varrella muuttunut, ihan kuten kulutustottumuksetkin. Mutta vaikka ihmiset muuttuvat, vanhat mielikuvat valitettavasti monesti jäävät”, Uschanoff toteaa.

Fysiikan riittämättömyyskään ei ole pätevä perustelu.

”Monet työt eivät ole enää kovin fyysisiä, ja toisaalta ihmiset ovat paremmassa kunnossa yli viisikymppisinä kuin aiemmin”, Salo huomauttaa. 

Asennemuutosta ei kaivata ainoastaan työnantajilta ja rekrytoijilta.

”Vaikka puhutaan paljon, että työllistyminen on vaikeampaa yli viisikymppisille, ja tilastojen valossa näin onkin, se pitäisi unohtaa omassa työnhaussa. Yli viisikymppisten työllistymisprosentti ei suinkaan ole nolla. Jos uskonpuute iskee, työhaun aktiivisuus ja laatu alkavat laskea, eikä silloin tulekaan valituksi”, Salo toteaa.

Nelikymppisten kuulee monesti sanovan, että jos en nyt vaihda alaa tai työpaikkaa, niin en koskaan. ”Asenneilmastossa on vikaa, jos jo tuon ikäisenä aletaan pelätä, ettei kelvata enää mihinkään. Asennemuutos alkaa yksittäisistä ihmisistä, jotka sanovat ajatuksiaan ääneen. Ja kääntäen: jos omaksutaan asenne, että olemme viisikymppiä täytettyämme uramme parhaassa vaiheessa, asiat voivat ruveta muuttumaan”, Uschanoff painottaa.

Sekä Salon että Uschanoffin mielestä on hyvä, jos aiheesta puhutaan ja sitä nostetaan esiin mediassa, mutta siinä on riskinsäkin. Ikään tarttuminen ja asian nostaminen jatkuvasti tapetille voi vahvistaa asenteita, ettei viisikymmenvuotias voi enää päästä töihin.

Ainoa syy, miksi Salo voisi kuvitella hakuprosessissa kahden tasaväkisen, mutta eri-ikäisen valinnassa vaa’an kallistuvan nuorempaan hakijaan, ovat työkyvyttömyyseläkkeen kustannukset.

”Niiden riski kasvaa jonkin verran yli 50-vuotiailla, mutta ei merkittävästi. Ja sairauksiahan voi tulla kenelle vain. Esimerkiksi henkisen sairauden puhkeamista ei voi ennustaa iän perusteella”, hän lisää. 

On liian yksioikoista syyttää vain ikää siitä, ettei ole päässyt haastatteluun tai tullut valituksi.  

”Yksi syy hakupaperin sivuuttamiselle voi olla myös palkkatoive, joka on yleensä vanhemmalla hakijalla korkeampi pidemmän työuran vuoksi”, Salo toteaa.

Haastattelijan ja haastateltavan välinen ikäerokin saattaa vaikuttaa – ainakin tiedostamatta.

”Kolmikymppisen haastattelijan on helpompi löytää juteltavaa ja samaistumispintaa samanikäisen kuin parikymmentä vuotta vanhemman kandidaatin kanssa. Haastattelutilanteessa tulee miettineeksi myös, millaista hakijaehdokkaan kanssa olisi tehdä työtä”, Salo mainitsee.

Haastatteluun pääsy ei aina tyssää syntymäaikaan, vaikka usein niin oletetaan. Syynä voi olla myös huonosti laadittu hakemus ja ansioluettelo.

”Monilla työnhakijoilla voi olla harhaluulo, että he osaavat tehdä CV:n, koska ovat tehneet sen joskus ennenkin. Jos kirjaa työhistoriaan vain tittelit ja työtehtävät sen sijaan, että kertoisi mitä osaa ja mitä haluaa tehdä, CV siirretään helposti syrjään. Työnhakutaitojaan on järkevä päivittää vastaamaan nykyvaatimuksia”, Uschanoff huomauttaa. 

Kukaan ei voi vaikuttaa ikäänsä, ja siksi kannattaakin keskittyä niihin asioihin, joihin voi. Näistä tärkein on omasta osaamisesta huolehtiminen.

Osaaminen on voinut soveltua erinomaisesti vanhaan työpaikkaan, mutta juuri samanlaista työtä ei välttämättä ole tarjolla haettavaksi, vaan pitäisi osata jotakin muutakin.

”Työnantajalla on lain mukaan velvoite ylläpitää henkilöstön osaamista ja huolehtia työkykyisyydestä, mutta työntekijän on hyvä olla itsekin aktiivinen. Osaamisella, koulutuksella ja työkokemuksella on merkitystä, kun palkataan työntekijöitä – olipa hakija minkä ikäinen tahansa. Koulutus on paras turva työttömyyttä vastaan, vaikkei sekään ole aina riittävä tae”, Aaltonen toteaa.

Salo kertoo, että esimerkiksi markkinoinnin asiantuntijoita on paljon työttömänä.

”Heistä moni ei hallitse digitaalista markkinointia, jota markkinointityössä nykyään edellytetään. Tällöin kannattaa päivittää osaamista ja etsiä työpaikkoja, joissa digitaalinen puoli ei ole ratkaisevassa osassa, mutta jossa sitä on mahdollisuus oppia”, hän neuvoo. 

Jos työttömällä on vaihtoehtoina kouluttautuminen tai kotona olo, on ehdottomasti suositeltavaa hakeutua koulutukseen.

”Ammattitaitoaan kannattaa ylläpitää ja kehittää työnhaun aikana. Seuraavaan paikkaan hakiessa voi tuoda esiin tuoreen kouluttautumisen. Se osoittaa, että hakija on aktiivinen ja halukas oppimaan lisää”, Uschanoff sanoo.

Aikuisena ei tarvitse lähteä opiskelemaan vuosiksi koulunpenkille, vaan moniin ammatteihin voi osoittaa pätevyytensä näyttötutkinnoin tai monimuoto-opiskeluin, joissa on lähiopetusta esimerkiksi pari päivää kuukaudessa.

Ja mikä estää hyppäämästä ihan uudelle uralle. Uusi työ voi löytyä myös samalta alalta, mutta hieman eri suunnasta.

Näin kävi Riitta Niverille, 58. Hän on ollut lähes koko työuransa Aurinkomatkojen palveluksessa: ensin matkaoppaana ja kohdepäällikkönä noin 10 vuotta ja sen jälkeen 22 vuotta neuvottelemassa hotelli-, bussi- ja retkisopimuksista eri maiden lomakohteisiin.

YT-neuvotteluissa hän ilmoitti lähtevänsä vapaaehtoisesti, kun ilmeni, että tiimistä yhden oli lähdettävä. Vastaavia töitä ei enää ollut Suomessa tarjolla, sillä isojen konsernien sopimukset neuvotellaan Englannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Niverin ystävä ehdotti hakemista Helmi Liiketalousopiston opaskurssille. Niveri, joka oli suorittanut jo 1980-luvulla Wienin kauppakorkeakoulussa matkailututkinnon, innostui ideasta. Aikaisemmin hän oli opastanut suomalaisia ulkomailla; nyt hän voi opastaa ulkomaalaisia Suomessa.

”Helmessä on erikseen aikuiskoulutusyksikkö, jossa voi opiskella joko matkailualan perustutkinnon tai matkaoppaan ammattitutkinnon. Opiskelijat ovat 25–66-vuotiaita. Eniten on 40–55-vuotiaita, kertoo Helmen aikuiskoulutuksen kehittämispäällikkö Anu Nylund.

Matkaopaslinjalta valmistunut saa virallisen Helsinki-oppaan statuksen, mikä auttaa työllistymisessä.

Opiskelijat ovat yleensä Niverin tavoin matkailualalla pitkään työskennelleitä, mutta työttömäksi jääneitä. Lisäksi on paljon opettajia, jotka haluavat tehdä kesäisin oppaan töitä.

Opinnot kestävät vuoden verran ja jokaiselle räätälöidään henkilökohtainen opetussuunnitelma.

”Haastavinta on oppia pois vanhasta tavasta opiskella. Opettajat eivät kaada tietoa päähän, vaan monimuotokoulutus on ongelmaperusteista oppimista, jossa tietoa haetaan itse”, Nylund kertoo.

Hänen mukaansa matkailualalla on ollut paljon avoimia paikkoja. ”Yli 50-vuotiaita on työllistynyt oppaiksi ja matkanjohtajiksi. Heillä perhetilanne joustaa monesti paremmin kuin nuorilla, joten he voivat lähteä nopeallakin varoitusajalla keikalle ulkomaille tai Lappiin.” 

Viisikymppiset ovat tottuneet pitkiin työsuhteisiin, mutta hyvin todennäköisesti seuraava työsuhde on määräaikainen.

”Työelämä on muuttunut tähän suuntaan. Määräaikaisia työpaikkoja ei kannata väheksyä. Niiden kautta saa kehitettyä osaamistaan ja sekä rahaa että kaikkea sitä positiivista, mitä työ ylipäätään ihmiselle tuo. Jos aikoo hakea vain loppuelämän kestävää vakituista työtä, voi jäädä kokonaan ilman”, Uschanoff toteaa.

Määräaikaisen työsuhteen jälkeen on helpompi työllistyä kuin samanpituisen työttömyysjakson jälkeen.

”Työsuhde voi saada jatkoa. Kykynsä osoittaneelle työntekijälle löytyy monesti pidempiaikainen tai jopa vakituinen työ”, Salo kertoo.

Niveri on työllistynyt valmistumisensa jälkeen nimenomaan keikkatöihin. Vuosi sitten hän oli töissä koko kesän. Talvi oli hiljaisempaa aikaa, mutta keväästä lähtien hänellä on ollut koko ajan töitä, ja kalenteri on täynnä marraskuuhun saakka.

”Koulutuksen aikana mietin, tuleekohan tästä mitään, mutta olen tehnyt aktiivisesti töitä työn saamiseksi. Olen käynyt kielikursseilla ja kulttuuritapahtumissa, joissa olen jutellut ihmisten kanssa. Ikinä ei tiedä, mitä kautta töitä voi löytyä. Olen soittanut sinnikkäästi toimistoihin, jotka tuovat ulkomaisia vieraita Suomeen ja kysynyt, voinko tulla esittäytymään. En usko löytäväni vakituista työpaikkaa lähettämällä työhakemuksia, vaan oma-aloitteisuudella ja verkostoitumalla”, hän painottaa.

Niveri on hyväksynyt sen, ettei välttämättä saa enää vakituista työtä.

”Pääasia, että pystyn työllistämään itseni, vaikka tulot koostuvatkin pienistä puroista. Saanhan kuitenkin tehdä työtä, josta pidän!” 

Rentoa keskustelua iästä

Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut ja Folkhälsan laativat viime vuonna ikästrategian sekä mallin ikästrategian laatimisprosessista. Hankkeen rahoitti Työsuojelurahasto.

Siinä korostui, että on tärkeää ymmärtää, kuinka erilaiset elämäntilanteet määrittävät työkykyä työuran eri vaiheissa. Kolmikymppisillä on omat haasteensa ja eläkeikää lähestyvillä omansa. 

”Työn tehostamisen ei tarvitse tarkoittaa lisää työtehtäviä tai työtunteja, vaan joustoja ja työntekijöiden tarpeiden kuuntelemista eri elämäntilanteissa. Silloin kun ihmiset viihtyvät työpaikallaan, he ovat tehokkaimmillaan”, suunnittelija Marita Parkkonen korostaa.

Vuorovaikutuskulttuuri ratkaisee. Työpaikoilla pitäisi olla mahdollisuus eri-ikäisten työntekijöiden luontevaan kohtaamiseen ja riittävästi aikaa yhteiseen keskusteluun.

Esimiehen olisi hyvä ottaa puheeksi ikääntymiseen liittyviä asioita. Työntekijöiden pitäisi voida kertoa elämäntilanteestaan ilman, että joutuu miettimään, miltä se kuulostaa työnantajan korviin ja pelkäämään työnsä puolesta. Kehityskeskustelussa tulisi viestiä, että työnantajapuoli haluaa aidosti kuulla, miten työntekijät voivat ja mitä mieltä he ovat työstään.

”Iästä pitäisi pystyä puhumaan kuin edellisillan TV-ohjelmista. Kaikki ovat jonkun ikäisiä ja jokainen ikääntyy. Samalla annettaisiin hyvä malli nuoremmillekin, ettei ikääntymisestä tarvitse ahdistua ja pelätä, ettei silloin enää kelpaakaan työelämään”, Parkkonen toteaa.