Kadonneen ammatin kipu   

Teksti: Tiina Torppa. Kuva: Juha Myllymäki 

Joskus oma ammatti menee kuralle, jopa katoaa. Kuinka se on mahdollista?

Koko ammatti voi rapautua, kadotakin. Suomalaisella syynä on rakennemuutos, jollakin toisella ajolähtö kotimaasta.

Toki vaikuttaa epäsuhtaiselta puhua samassa yhteydessä henkensä edestä pakenevista pakolaisista ja Suomessa turvassa elävistä ihmisistä, joilta katoaa työ. Silti kahdella työnsä menettäjällä on jotakin yhteistä. Entiseen maailmaan jää ammatti. Entinen on toisella lailla järjestynyt suomalainen työelämä tai kotimaa sotatantereena. 

Pakolaiselle ammatista luopuminen on toki vain yksi kohta luopumisen pitkää ketjua kriisin keskellä. Mikä painoarvo sinun työlläsi ja ammatillasi olisi, jos huomenna tulisi pakkolähtö Suomesta? Edes joku perheestäsi halutaan turvaan, jotta hän auttaisi läheisiään. Tiedän vastauksen omalta osaltani. Se joku perheestäni en olisi minä, keski-ikäinen nainen, jonka kieleen ja kulttuuriin sidottu ammatti poksahtaa puhki Suomen rajalla.

Puhun useita vieraita kieliä, mutta entä sitten. Ei niistä syntyisi minulle työkieltä journalistina tai viestinnän kouluttajana. Äidinkieli on niin eri asia kuin kielitaito. Venäjää lukuun ottamatta muu kielitaitoni edustaa länsimaisia kieliä. Suomeen tai Ruotsiin paennut on tuskin Aleppossa tai Tikritissä opiskellut suomea tai ruotsia, vaikka osaisikin useita kieliä. 

Ammatista luopuminen surettaisi minua kovasti, vaikka pakkolähtö toisi vakavampiakin murheita. Omaan ammattiin sitoutuu muutakin kuin työ, työpaikka ja asema. Suomenkin kaltaisessa, vakaassa yhteiskunnassa oman ammatin katoaminen horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Samalla rapisee identiteetti – ammatti ei pysy, jos sitä ei pääse harjoittamaan. Katoaa kollegojen yhteisö, kokonainen oma maailma.

Toki on ammatteja, jotka eivät happane yli kieli- ja kulttuurirajojen: pyöräkorjaaja, tietokoneohjelmoija, kampaaja ja moni muu. Vaatii vain pientä säätöä ja kielitaitoa, jotta ammattia voi harjoittaa toisessa maassa.

Minua on aina huvittanut, kun vanhemmat haluavat valita lapselleen ulkomailla helposti lausuttavan nimen. Kun ulkomaita on niin paljon, nimiasiaa lienee mahdotonta hallita. Pitäisikö sen sijaan kannustaa jälkikasvua valitsemaan ammatti, jolla voi ansaita leipänsä toisessa maassa? 

Jotkut ammatit ovat ällistyttävän vahvoja. Tunnen suomalaisen, joka ei pysty kävelemään kovin pitkää matkaa ja hänen terveytensä reistailee vakavasti. Hän voisi olla syrjäytynyt. Hän kuitenkin työskentelee informaatioteknologia-alalla suurkaupungeissa pitkin maailmaa. Hänen osaamisensa on niin haluttua.

Toiselta suomalaiselta ystävältäni ovat työt lopussa. Hänen alallaan on koulutettu liikaa ja työpaikat ovat huvenneet. Yrittäjänä ja ammatinharjoittajanakaan hänelle ei heru toimeksiantoja.

Moni sanoo ystävälleni, että nyt ammatinvaihtoon, koulunpenkille. Ystäväni on hämillään. Hädissäänkin. Hän huomauttaa, ettei ammatinvaihto ole pikkuasia. Mieluisasta työstä pitäisi luopua kesken työuran ja kehittää simsalabim jotakin muuta.

Hän pitää työstään, mikä onkin yhtäkkiä huono asia. Hän miettii, miten rahoittaa opinnot uuteen ammattiin. Ammatinvaihto ei ole koskaan ilmaista! Maksajia ovat niin yhteiskunta kuin ammatinvaihtaja.

Eikä opintojen päässä aina odota ruusutarha. Tunnen ihmisiä, jotka ovat nauttineet opiskelusta uuteen ammattiin, mutta työelämä uudessa ammatissa ei täytä odotuksia. Työ voi olla raskasta, fyysisesti tai psyykkisesti, kenties molempia. Eikä työtä aina heru tai tarjolla on vain osa-aikakeikkaa. Joskus uusi ammatti vaatii heittäytymistä yrittäjäksi, ammatinharjoittajaksi.

Toki on paljon onnistuneita loikkia uuteen ammattiin. Olen itsekin lehtijutuissa kertonut sellaisten ihmisten tarinoita.

Nykyään sanotaan, että yhteen työuraan pitää mahtua monta ammattia. Varmasti. Eri ammatit rikastuttavat työuraa ja eri aloilta saapuvat ammatinvaihtajat rikastuttavat aloja. Ei sitä kaikkea vaihtamisen rumbaa silti tarvitse selittää helpoksi tai pelkäksi onnen huumaksi.