Viestintä on kontaktilaji

Teksti: Antti Isokangas. Kuva: Juha Myllymäki

Jos viestisi ei mene perille, katso peiliin. 

Vanhan sanonnan mukaan savolaisen puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle. Savolaisen supliikki kun on niin sukkelaa, ettei kuulija enää pysy siinä mukana. Toisin sanoen taitavan viestinnän perimmäisenä tarkoituksena hämmentää vastapuolta ja varmistaa, ettei yksinkertainen viesti varmasti mene perille.

Ei ole ihme, että Suomessa on perinteisesti suhtauduttu epäluuloisesti kaikkeen sellaiseen viestintään, joka sisältää muutakin kuin töksäyttelyä ja ärräpäitä. Taitavasti viestinsä muotoilevaa ja esittävää ihmistä on pidetty vähintäänkin henkisenä savolaisena, jonka korulauseiden ainoana tarkoituksena on johtaa muita harhaan. Retorisesti lennokas puhe ja kauniisti kirjoitettu teksti on nähty parhaimmillaankin runotyttöjen haihatteluna, pahimmillaan suoranaisena kieroiluna.

Tämän vuoksi myös suomalaista viestinnän kirjallisuutta on usein leimannut anteeksipyytelevä sävy. Onneksi asiaa korjaa nyt kaksi lähes samanaikaisesti ilmestynyttä uutuutta, Kirsi Pihan Rytmihäiriö ja Jukka Hakalan Miten saan viestini perille. Pihan ja Hakalan kirjoissa viestintä näyttäytyy vauhdikkaana kisana, jossa panoksena ovat liike-elämän voitot ja tappiot. Pihalle ja Hakalalle viestintä on kirjaimellisesti kontaktilaji. 

Huippupoliitikosta menestyväksi yrittäjäksi luontevasti siirtynyt Kirsi Piha on profiloitunut viime vuosina julkisuudessa viestinnän räväkkänä puolestapuhujana. Jukka Hakala on paljon tuntemattomampi taustavaikuttaja, jolla on kuitenkin myös pitkä kokemus sekä suurten organisaatioiden että yksittäisten ihmisten markkinoinnin ja viestinnän suunnittelusta ja toteutuksesta.

Miten saan viestini perille muistuttaa nimeltään, rakenteeltaan ja sisällöltään oppikirjaa. Hakala käy läpi viestinnän peruskäsitteet ja -periaatteet sekä teorian että esimerkkien kautta ja ohjaa sitten kädestä pitäen viestinnän käytännön toteutukseen. Pihan Rytmihäiriö sen sijaan on suunnattu selkeästi johtamisen ja viestinnän parissa jo työskenteleville. Viestinnän perusperiaatteiden sijasta se keskittyy median pirstaloitumisen ja digitalisoitumisen synnyttämään muutokseen ja viestintäkenttään, jossa menestyminen vaatii ”mahdollisuusviestintää” eli kykyä reagoida nopeasti ajankohtaisiin mediassa liikkuviin aiheisiin yrityksen omilla sisällöillä.

Kirjoittajien erilaiset roolit ja persoonat heijastuvat myös kirjojen tyylissä ja ulkoasussa. Hakalan vähäeleisesti toteutetun teoksen tekstiä voisi luonnehtia akateemiseksi, ellei analyysien ja kuvausten seassa olisi myös paljon vähäeleistä huumoria ja konkreettisia arkielämän huomioita. Pihan kirja on puolestaan pilkottu lyhyisiin kappaleisiin, case-esimerkkeihin ja kysymyslistoihin. Sanottavansa Piha esittää tapansa mukaan kärjistyksinä, joiden tyylistä saa hyvän käsityksen kirjan alaotsikosta Tartu mahdollisuuksiin tai kuole. 

Eroistaan huolimatta kirjoilla on paljon yhteistä. Molempien lähtökohtana on ajatus aktiivisesta viestinnästä yrityksen, organisaation ja yksilön tärkeänä kilpailutekijänä. Molemmat myös painottavat oman sisällöntuotannon ensisijaisuutta: nykyaikainen viestijä ei odota, että hänestä puhuttaisiin tai kirjoitettaisiin, vaan ottaa keskustelun aloitteen omiin käsiinsä ja puhuu tai kirjoittaa itse.

Hakalan ja Pihan kirjat toimivatkin erinomaisesti yhdessä kaksiosaisena oppituntina. Hakala käsittelee kattavasti alan perusasiat ja Piha jatkaa niiden perään käymällä läpi kentän viimeaikaisen muutoksen ja sen vaatimat toimenpiteet.

Molemmat luettuaan on vaikea olla muistamatta, että päinvastoin kuin sanonnassa savolaisesta, vastuu viestin perillemenosta ei ole kuulijalla, vaan aina viestin lähettäjällä. Jos sinua ei ymmärretä, syyllinen löytyy peiliin katsomalla – oli kyse sitten pörssiyrityksen viestintäkriisistä, ehdokkaan vaalikampanjasta tai kotona käytävästä keskustelusta roskapussin viemisestä.