Palkkapäivä katoaa

Teksti: Tiina Torppa, Kuva: Juha Myllymäki

Ystäväni kirjoittaa Facebookissa oudosta ilmiöstä. Hänen langollaan on yritys, joka ei ota ilmaisia työharjoittelijoita. Nuorillekin maksetaan alusta pitäen oikeaa palkkaa. Eikä yrittäjä kuulemma siinä häviä.

Mistä se tuli, että palkanmaksu itsessään on jo puheenaihe. Ilmaistyö hivuttautui Suomeen 1990-luvun lamassa ja voimistui 2000-luvulla. Kukaan ei tiedä, paljonko ilmaistyötä tehdään.

On työkokeilua, harjoittelua ja keikkaa – ilman todellista palkkaa tai palkkiota. Työhallinto on jo vuosia kehittänyt keinoja saadakseen ihmisiä työelämään ja liki kaikkiin noihin keinoihin kuuluu ilmaistyö.

Nokkela työelämä, niin yksityinen kuin julkinen puoli, nappaa työttömät ilmaistöihin ja heille juoksee korvaus, julkinen raha. Kun koeaika päättyy, työpaikka sysii ihmiset ulos ja napsii uudet tyypit riveihinsä. Kaunis ajatus oli saada ihminen työllistymään harjoittelun jälkeen. Jonkin selonteon mukaan harvempi kuin joka viides työllistyy.

Tämänkaltaista ilmaistyötä voi ehkä jotenkin joskus perustella. Harjoittelija saattaa oppia, hän voi päästä tekemään jotakin tarpeellista, jopa yhteiskunnalle tärkeää. Joskus jokin organisaatio kehittää harjoittelijoiden työpanoksella jotakin uutta ja arvokasta. Haisee kyllä epäsuoralle yritystuelle.

Uusinta uutta on nykyhallituksen kaavailema työnäytepalvelu. Seuraava askel lienee, että ihminen maksaa kynnysrahaa päästäkseen töihin.

 Toinen ilmaistyön ilmiö on, että ammattilaiselta pyydetään työtä, josta hän ei saa laskuttaa. Kukaan ei marssi kauppaan tai kuppilaan ruinaamaan tuotetta tai palvelua ilman rahaa. Episodista seuraisi poliisiasia tai piipaa-auto noutaisi.

Luovaa työtä tai asiantuntijatyötä moni ehdottaa tehtäväksi ilman rahaa. Keväällä 2016 sarjakuvataiteilija Kaisa Leka kieltäytyi menemästä lounaspalkalla kahdeksi päiväksi töihin opetus- ja kulttuuriministeriön seminaariin.

Lekan tavoin freelancerit kohtaavat koko ajan ilmaistyöehdotuksia, samoin tosin monet palkkatyötäkin tekevät. Kysyin kerran somessa, keiltä ystäviltäni oli pyydetty ilmaistyötä. Ainakin valokuvaajilta, markkinoinnin ammattilaisilta, graafikoilta, arkkitehdeiltä, kouluttajilta, toimittajilta, tutkijoilta, juristeilta, kielenkääntäjiltä, tietotekniikan osaajilta – ja yllättäen psykologiltakin. Toki moni auttaa ystäviään tai tekee vapaaehtoistyötä. Se on eri asia.

Muutama vuosi sitten eräs ihminen pyysi minua seminaariin moderaattoriksi, vetäjäksi. Hän selitti, ettei siitä ei makseta, kun projektilla ei ole budjettia, mutta saisin uudelle kirjalleni tunnettuutta.

Työkeikka olisi tarkoittanut minulle palaveria, sitten suunnittelisin sisältöä ja vielä vetäisin kyseisen tilaisuuden, ilta-ajalla. Tehtävässä pitää olla ammattiesiintyjä, tutustua seminaarin sisältöön, hankkeen tavoitteisiin ja ties mihin.

Kysyin, entäpä markkinointietu kirjalleni? Kuulemma osa yleisöstä on yksintyöskenteleviä, joten voisin mainostaa heille kirjaani, Yksin työskentelevän opas.

Tilaisuus, jossa keskustelun vetäjä kesken kaiken mainostaa kirjaansa? Ällöä. Lisäksi tilaaja tuskin oli lukenut kirjaa, koska siinä aika lailla tuomitsen ilmaistyön.

Myöhemmin mainitsin tuota hanketta vetävässä organisaatiossa työskentelevälle unelmakeikasta, jota minulle tarjottiin. Hän sanoi, että hankkeessa on budjettia, ihan riihikuivaa.

Ilmeisesti hankeväki päästää työelämän hapantumaan laatimalla surkeita budjetteja tai laskemalla ilmaistyön varaan. Usein hankkeiden tavoite on tuottavuus tai työllisyys. Hölmöläiset parsivat ja purkavat peitettä.

En löydä tutkimusta, paljonko ilmaistyön arvo on ja mihin se valuu. Työelämä ei ole ilmaistyöllä ainakaan parantunut. Miksemme boikotoisi ilmaistyötä? Teko ja kieltäytyminen kerrallaan, olitpa teettäjä, tekijä tai sivustakatsoja.

Vaihtoehto boikotille, että kaikilta poistetaan palkkapäivä. Lupaus tunnettuudesta korvaa kuukausipalkan. Suomi täyttyy tunnetuista henkilöistä, mutta kaikki kuolevat nälkään.