Perheen ja työn puristuksessa 

Teksti: Tiina Torppa, Kuva: Juha Myllymäki

Työn ja perheen yhdistäminen ei pääty pikkulapsiaikaan. Työuransa vuosina moni samalla huolehtii iäkkäistä tai muuten apua tarvitsevista omaisistaan.

Tavallinen maanantai on minulle epätavallisen jännittävä. Työ ei jännitä, vaan äitini tilanne. Helpotus on iso. Uutinen saapuu: hän sai terveen paperit. Tai niin terveen kuin syövän sairastanut voi saada, tilanne toistaiseksi hallinnassa.

Tuo oli tavallaan pientä, sillä en ole joutunut huolehtimaan vanhemmistani toisin kuin moni muu. Useampi kuin joka neljäs työssäkäyvä, 700 000 ihmistä, Suomessa huolehtii lähiomaisistaan.

Töissä haukotteleva voi vetää joka päivä toisen työpäivän. Hän käy kaupassa, nostelee, kylvettää, leikkaa varpaankynsiä, siivoaa ja seurustelee. Työpäivänsä tauoilla hän soittaa palveluihin, selvittää kotiapua, lääkäriasioita ja muita omaisen asioita.

Noin 45 000 työssäkäyvää suomalaista nauttii tuplapotista: samaan aikaan harteilla oman perheen nuoret ja apua tarvitsevat vanhukset. Siihen vielä päälle omat vaihdevuodet, huomautti anoppini aikanaan sarkastisesti.

Miehillä on naisia vähäisemmät vaihdevuosioireet ja miehet osallistuvat vähemmän läheisten vanhusten hoitoon. Mikähän logiikka siinä piilee.

Ystävättäreni matkusti kerran pari viikossa julkisilla toiselle puolelle pääkaupunkiseutua katsomaan äitiään sairaskodissa. Kymmenen vuotta. Samoin hänen vuorotyötä tekevä siskonsa, yksinhuoltaja. Heidän kaksi veljeään eivät vierailleet äidin luona. Nelikymppisille miehille, tuli paha olo sairaalan hajusta.

Toki on miehiä, jotka hoitavat läheisiään. Mutta naisia on paljon enemmän! Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian dosentin Kaisa Kauppisen mukaan naisten työura voi tyssätä vanhempien hoitovastuun takia. Tai vähintään urakierto hidastua.

Voi toki sanoa, mitä siitä urasta. Urataso, työaika, palkka ja muu vastaava kuitenkin vaikuttavat elämäntapaan, valintoihin, elintasoon ja eläkekertymään.

Työn ja perheen yhdistäminen tuo mieleen valvottavan vauvan, korvatulehduskierteet ja perhevapaat. Kukaan ei puhu, kuinka teinit valvottavat! Ystäväni valvoi liki kaikki viikonloput. Perheen nuori saattoi nukahtaa bussiin, ajautua päätepysäkille ja soittaa aamuyöstä. Äiti hyppäsi autoon ja haki.

Joku voi tivata, miksi äiti haki, suorastaan passasi nuorta. Onko tilanteessa vaihtoehtoa? Kuka jättäisi edes hyvän ystävän taivaltamaan 10 kilometriä aamuyöstä, saati oman lapsen. Teinien kasvatukseen eivät ihan päde ohjeet rajoista ja niin edelleen. 

On ylväämpää mainita valvomisesta pienten lasten takia kuin selittää, että teini pelasi koneella, ei tullut kotiintuloaikaan tai tuli tuiterissa.

Entä, jos perheen nuori aikuinen on mielenterveyspotilas. Työkaverit puhuvat, pääsisipä oma nuori yliopistoon ja yksi vanhemmista toivoo, pääsisipä oma nuori hoitoon.

On vielä melko helppoa puhua fyysisistä sairauksista. Entä henkiset? Ei ole sellaista tabuaihetta kuin lasten mielenterveysongelmat, sanoo eräs äiti.

On helppoa jutella vauvojen vaipoista, mutta aikuisten vaipat! Työpaikka on lähinnä asiallisten asioiden paikka.

Toisaalta joku omaisia hoitava haluaa työssään puhua muusta, keskittyä muuhun. Ehkä amerikkalaisista elokuvista tuttu kysymys, haluaisitko jutella siitä, voisi toimia.  

Kaikki eivät jaksa kertoa tiukasta tilanteestaan työpaikalla. Mies saattohoiti vaimoaan ärhäkän sairauden ajan. Vasta kun vaimo kuoli, mies ilmoitti koko työpaikalle.

Työyhteisöltä voi saada apua vain kertomalla tilanteestaan. Tutkimusten mukaan monet joustot, etätyö ja muut työajan järjestelyt, maksavat vähän ­– jos lainkaan – työnantajalle mutta sitouttavat työntekijän. Perheystävällisiksi ryhtyneiden työpaikkojen pomot sanovat, ettei tarvita suuria ponnisteluja. Voi riittää, että työntekijä tietää pomon tai työyhteisön ottavan huomioon hänen paineensa tai yhteisö tukee pienin teoin. Kun mies käy jo ennen työpäivää käy luomassa lumet 90-vuotiaan äitinsä pihasta, hänen aamupalaverinsa voisi sopia vähän myöhemmäksi. Pienet teot, iso merkitys.