Ei ole enää työtä ilman epävarmuutta

Kun viime keväänä hain yliopistoon, takana oli lukiovuosien mittainen pohdiskelu siitä, mille alalle kannattaisi hakea. Halusin kuunnella omia mieltymyksiäni, mutta niiden ohella takaraivossa jyskytti pelko ​siitä, työllistääkö valintani minut tulevaisuudessa. Jokainen varmasti toivoo työtä, joka tuo mukanaan tarvittavan elannon ja kiinnostavia haasteita. Virginia Woolfin sanoin: “Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa.” Tulkitsen sen niin, että jokainen ansaitsee mahdollisuuden toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Kaikessa työelämän epävarmuudessa on pelottavuuden lisäksi jotain äärimmäisen lohduttavaa: aikaa ja mahdollisuuksia. On lohdullista ajatella, että mitään ei tarvitse lyödä lukkoon loppuelämäksi. Jos parinkymmenen vuoden päästä tuntuu siltä, että haluan vaihtaa alaa, se on mahdollista. Voin opiskella lisää ja tavoitella uusia unelmia. En ole sidottu mihinkään tiettyyn polkuun.

Kaiken opiskelun ei tarvitse edes liittyä työhön. On etuoikeutettua ja mahtavaa, jos voi kehittää itseään ihan muuten vaan. Ajattelemme usein, että ihmisellä tulee olla työ, joka hyödyttää yhteiskuntaa ja jonka tuottamasta palkasta voi maksaa veroja. Voisiko työn nähdä toisellakin tavalla? Minä ainakin odotan työelämältä myös jotain sellaista, joka ei ehkä ole taloudellisesti kaikkein tuottavinta, mutta jonka avulla ajetaan hyviä asioita, kuten ihmisoikeuksia.

Jaksan uskoa, että elämä kantaa, vaikka oma polku ei olisikaan täysin suoraviivainen, vaan sisältäisi naarmuja ja kolhuja. Mikään harhapolkukaan ei ole turha, vaan kaikki valinnat ja vaiheet voivat opettaa jotakin uutta.

Matilda Kirvelä on kevään 2020 ylioppilas. Hän kirjoitti äidinkielestä täysien pisteiden esseen, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa. 19-vuotias Kirvelä on myös kirjailija ja julkaissut kaksi kirjaa.