Havahduin hiljattain hämmentävään ajatukseen: elämässäni on aivan liian vähän leikkiä. Siis sellaista tekemistä, jonka parissa viihdyn, mutta jolla ei ole mitään selvää päämäärää.
Leikki on puuhastelua, jota teen vain itseäni varten. Sillä ei ole tavoitetta, eikä sen tarvitse johtaa mihinkään. Yhdelle se on virkkausta, toiselle luistelua, kolmannelle piirtämistä. Olennaista on, ettei leikillä pyritä kehittymään entistä paremmaksi versioksi itsestä, vaan sitä tehdään tekemisen ilosta.
Kun oivalsin leikin ytimen, häkellyin. Ei mikään ihme, että jouduin aikanani burn outin takia pitkälle sairauslomalle. En ole osannut leikkiä tarpeeksi.
Tietenkään uupumukseni ei johtunut pelkästä leikin puutteesta. Nykyajan työelämä on äärimmäisen kuluttavaa ja vaatii meiltä ihan liikaa. Jos ihminen palaa loppuun, mikään määrä leikkiä ei voi pelastaa tilannetta. Silloin on ensisijaisesti levättävä.
Leikki voi kuitenkin olla uupumusta ennaltaehkäisevä tekijä sitten, kun kaikki on taas kunnossa.
Olen aiemmin tiedostamattani ujuttanut tulostavoitteita leikkeihini. Niinpä esimerkiksi liikuntaharrastukseni ovat lopahtaneet yksi toisensa perään, kun olen ajatellut, että minun pitää optimoida jokainen suoritukseni huippuunsa. Se tuntuu työltä, ei leikiltä.
Kädentaitoja, kuten maalaamista, en ole edes kokeillut, koska olen mieltänyt olevani siinä niin huono. Mutta entä sitten? Voinhan maalata ja heittää lopputuloksen suoraan roskakoriin. Ajatus tuntuu lähes radikaalilta.
Leikin tärkeyteen minut on herätellyt yhdysvaltalainen häpeätutkija Brené Brown. Hänen mukaansa leikki on aina jollain tavalla aktiivista. Tv-sarjojen katselu ei ole leikkiä, vaan passiivista tekemistä. Konsolipelit ovat parempi vaihtoehto, koska niissä ihminen on aktiivinen toimija.
Yksi leikin muoto on tosin kulkenut mukanani jo lapsuudesta: omien mielikuvitusmaailmojen rakentelu. Nautin siitä, että sepitän itsekseni tarinoita pääni sisällä. Ulospäin näyttää, että tuijotan tyhjin silmin kaukaisuuteen, mutta sisälläni tapahtuu paljon. Näissä hetkissä ajantajuni katoaa ja rentoudun. Eikä näillä tarinoilla ole muita kuulijoita kuin minä.
Mikä voisi olla sinun leikkisi?
Rosanna Marila on toimittaja, yrittäjä ja luovan alan ammattilainen, joka kirjoittaa kansijuttuja Suomen suurimpiin aikakauslehtiin. Hän on kerännyt tositarinoita uupumuksesta teokseensa Työuupumuskirja (Docendo).