Inhimillisyys on supervoima
Töissä

Inhimillisyys on supervoima

Kirjoittaja: Laura Pörsti Kuva: Aleksi Poutanen

Arto O. Salonen ennustaa tulevaisuuden työelämästä nykyistä parempaa: merkityksellisyys lisääntyy ja konemaisuus vähenee. Oman uransa suunnan hän on vaihtanut niin monta kertaa, että tietää muutoksen olevan mahdollisuus.

Minulla ei ole kiire, Arto O. Salonen sanoo haastattelun aluksi, melkein ensimmäisinä sanoinaan. Se tuntuu kertovan hänestä paljon.
Salonen on kestävän kehityksen ja hyvän elämän kysymyksiin keskittynyt apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistosta. Hän on suosittu puhuja ja haastateltava, mutta kun hän tapaa uuden ihmisen, hänellä ei ole kiire.

Se on tavallaan pieni asia, mutta liittyy isompaan – Salosen missioon. Ihmisten keskinäiset kohtaamiset eivät ole hänestä pakollisia sivuasioita, vaan juuri niitä, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Ja juuri merkityksellisyydessä on elämän syvästi tyydyttävä ydin.

”Minun elämästäni tekee elämisen arvoista keskinäinen kunnioitus. Se, että me nyt kohtaamme tässä eikä kummallakaan ole tarvetta nokitteluun. Se on nautinnollista”, Salonen selittää.

Hänen ajatuksensa kiteyttää zulunkielinen sana ubuntu: ihminen tarvitsee olemassa ollakseen toisia ihmisiä. Salosen mielestä kilpailu on mennyttä maailmaa.

”Kun olen jossain asiassa heikko, sillä ei ole merkitystä, koska sinä olet siinä vahva. Meidän ei kannata keskittyä heikkouksiin vaan siihen, miten voimme osallistua yhteiseen hyvään kukin omalla ainutlaatuisuudellamme.”

Keniassa köyhä maksaa hengellään ilmastonmuutoksesta

Leikkaus 2000-luvun alkuun. Arto O. Salonen työskenteli ammattikorkeakoulussa opettajana mutta kaipasi jotain uutta. Uusi löytyi Kenian Nairobista, jonne hän muutti puolisonsa kanssa ja aloitti työt kehitysyhteistyöhankehallinnon koordinaattorina. Se oli käänne.

”Keniassa ei voinut välttyä havaitsemasta, että köyhä maksaa jo hengellään ilmastonmuutoksesta. Olin keskellä todellisuutta, josta olin vain lukenut. Tuntui aika epäreilulta: isoimmat kärsijät tuottavat vähiten päästöjä”, hän sanoo.

Suomeen palattuaan hänelle oli selvää, että voivottelu on lopetettava ja työ asioiden muuttamiseksi aloitettava. Syntyi väitöskirja, jonka aiheena oli kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena.

Aihe oli kuuma, kuumempi kuin Salonen oli osannut kuvitella.

”Tosin kymmenen vuotta sitten kestävästä kehityksestä puhuminen oli vielä ihan viherhörhöä. Tästä huomaa, miten nopeasti asiat muuttuvat”, hän sanoo.

Viherhörhöilystä huolimatta väitöskirja osoittautui niin kiinnostavaksi, että sen kirjoittamisen jälkeen Salonen on lähinnä täytellyt kalenteriaan esiintymispyyntöjen tahdissa.

Ratkaisujen etsijä ja visionääri

Arto O. Salosen puheet kiehtovat ehkä eniten siksi, että hän puhuu tulevaisuudesta tiedostaen siihen liittyvät viheliäiset haasteet, mutta ilman syyllistämistä ja ahdistusta.

”Tulevaisuutta ei ole, joten siihen voi vaikuttaa”, hän kiteyttää.

Hän tietää, että maapallon elämä tällaisenaan on uhattuna, mutta uskoo vilpittömästi, että sen asukkaat löytävät reitin kohti uusia upeuksia.

Ratkaisujen etsijä ja visionääri hän on ollut lapsesta saakka.

”Lapsena tein paljon käsilläni. Veistelin puusta ja värkkäsin elektronisista komponenteista äänenkäsittelyjuttuja. Jos tuli jokin idea mieleen, halusin lähteä kokeilemaan, miten sen saisi toimimaan”, hän muistaa.

Vanhemmat suhtautuivat pojan kokeiluihin myötämielisesti – eivät ohjanneet mutta loivat olosuhteita. Kun tämä innostui rumpujen soitosta ja halusi kotiin rumpusetin, se hankittiin, vaikka Saloset asuivat rivitalossa.

Nuori Arto Salonen rakastui musiikkiin, kävi musiikkilukion ja elätti myöhemmin itsensä muusikkona. Hän soitti rumpuja ja koskettimia välillä kolmekin keikkaa päivässä.

”En enää oikeastaan soita, mutta taiteen sävyttämä tapa ajatella on jäänyt. Tykkään kuvitella ja keksiä yllättäviä, vähän kummallisia ratkaisuja”, Salonen sanoo.

Yllättävyys näkyy hänen työelämässään. Salonen aloitti akateemisen uransa reippaasti yli nelikymppisenä, monen muun uran jälkeen.

”Opettajana ollessani en koskaan halunnut vakituista virkaa. Tuntui, että se olisi lukinnut mieleni tietylle ladulle. Halusin etsiä omaa juttuani”, hän sanoo.

Se on nyt tässä.

Ihmisen voima on inhimillisyydessä

Kaikissa valinnoissaan Arto O. Salosella on kaksi määräävää periaatetta. Ensimmäinen on: jokainen ihminen on arvokas vain ihmisyytensä perusteella. Toinen on: elämän edellytyksiä on vaalittava periksi antamatta. Tarvitaan ruokaa, puhdasta vettä ja hengityskelpoista ilmaa kaikille.

”Kun teen töitä näiden eteen, koen elämäni merkitykselliseksi”, hän sanoo.

Salonen uskoo, että hän ei ole tässä asiassa yksin. Työelämä kiertyy tulevaisuudessa yhä enemmän tällaisten perusasioiden ympärille.

”Kymmenen vuoden päästä ilmastonmuutos, luonnonvarojen hupeneminen ja lajikato ovat jo niin pitkällä, että niiden ratkaisemisessa riittää töitä kaikille.”

Salosen mielestä koronassa on ollut se hyvä puoli, että se on pakottanut monet meistä entistä tarkempaan arvopohdintaan. Kun arjen rutiinit muuttuvat tai työt loppuvat, ihmisellä on pakko tai mahdollisuus pohtia, mitä hän haluaa elämäänsä lisää ja mitä ehkä vähemmän. Salonen pähkäilee tätä itsekin joka päivä: miten voisi elää hyvää elämää?

”Merkityskatoa on tuottanut se, että ihmisen referenssiksi on vedetty kone. Sitten on todettu, että ihminen on huono, kun ei pysty samaan. Mutta ei meidän edes kannata tehdä niitä asioita, jotka koneet tekevät paremmin. Ihmisen voima on inhimillisyydessä.”

Konemainen työ on kaiken lisäksi epämotivoivaa ja siksi vanhanaikaista.

”Milleniaalit eivät halua tehdä työtä vain elintason eteen, koska heillä on ollut leipää pöydässä koko elämänsä ajan. He haluavat olla työllään rakentamassa hyvää huomista ja taklaamassa yhteiskunnallisia ja planetaarisia ongelmia. Juuri sitä tarvitaan”, Salonen sanoo.

Hän uskoo, että työ uuvuttaa tekijänsä niin kauan, kun sen ääneen lausuttu tavoite on vain väline: talouskasvu, tuottavuus tai kilpailukyky.

”Tarvitsemme jotain ylevämpää. Jotain sellaista, mikä kipinöi. On puhuttava siitä, mikä on tänä päivänä työmme tarkoitus”, hän toteaa.

Korona-aika on lisännyt toiveikkuutta

Kuten niin monet, myös Arto O. Salonen on viime ajat työskennellyt lähinnä kotona ja palaveerannut etäyhteyksin. Korona-ajassa on huonot puolensa, mutta kaiken kaikkiaan se on lisännyt hänen toiveikkuuttaan.

”Yhtäkkiä pystymme muuttamaan monia asioita hyvin nopeasti. Se kertoo, miten suuriin muutoksiin olemme valmiita”, hän sanoo.

Etätöissä ihmiset voivat pestä pyykkiä palavereiden välissä ja kokata päivällisen valmiiksi lounastunnilla. Työ ja vapaa-aika sekoittuvat entistä enemmän, ja se korostuu Salosen mukaan tulevaisuudessa. Hän puhuu työn kaikkiallistumisesta.

”Työn ja vapaa-ajan jakolinja väistyy, eikä enää ole niin selvää, mikä on työtä ja mikä ei. Tähän pitää jokaisen kehittää oma suhtautumistapansa. Itse olen päättänyt, että olen koko ajan vapaalla ja koko ajan töissä”, hän sanoo.

Kehityksen taustalla ei ole niinkään korona kuin koko työn käsitteen murros. Jos työtä ennen oli se, mikä toi leivän pöytään, nyt työnä voidaan Salosen mielestä pitää kaikkea yhteistä arvoa tuottavaa. Työtä on siis myös lapsenkasvatus, kaupunginosan ruokapiirin pyörittäminen tai vapaaehtoistyö vanhuksen tukena.

”Tällaiset asiat tuottavat syvää tyydytystä ja luovat huikeasti arvoa maailmaan. Olemme vähitellen havahtumassa tähän. On aivan mahdollista, että näistäkin asioista tulevaisuudessa maksetaan”, hän huomauttaa.

Luottamus on ydinasia

Palataan vielä Nairobiin. Siellä asuessaan Arto Salosella oli kodinhoitaja. Hänen kanssaan oli sovittu niistä töistä, jotka päivään kuuluivat; ne tehtyään hän oli vapaa lähtemään.

Salosta kuitenkin epäilytti. Kodinhoitaja näytti toimivan niin rauhallisesti. Hän keitteli teetä. Luki lehteä. Hän ei näyttänyt ahertavan. Eräänä päivänä Salonen seurasi vaivihkaa, tulivatko työt todella tehdyiksi.

”Kyllä tulivat. Hän teki enemmän kuin oli sovittu”, työnantaja huomasi.

Sama on havaittu tänä vuonna monessa yrityksessä. Jos ennen arveltiin, että työntekijät lusmuilevat tavallista enemmän ilman valvontaa, nyt oletus on osoittautunut vääräksi.

”Jälki on jopa parempaa, kun työntekijät saavat toimia omaehtoisemmin.”

Luottamus, Arto O. Salonen sanoo, on tässä ydinasia.

”Työelämän voima on se ihminen, johon luotetaan ja joka saa loistaa omilla kyvyillään. Silloin hän antaa täyden panoksen. Vanhoista rakenteista ja hierarkioista ei kannata pitää kynsin hampain kiinni.”

Jos Saloseen on uskominen, kaikki muuttuu kyllä, mutta me vaikutamme suuntaan. Toivoa on.